Matkailua Pohjois-Espanjassa kesällä 2006
 
Tämä teksti on osa pitempää matkapäiväkirjaa, jota kirjoitimme ystävien ja tuttavien luettavaksi salasanan takaa koko matkamme ajan. Teimme tästä nyt julkisen version, josta on pyyhitty nimet ja ystävien kommentit. Kertomus alkaa keskeltä matkaa Poitiersin kaupungista, josta ajettiin Espanjan puolelle. Tervetuloa mukaan! Kommentit ovat tervetulleita, vastailemme, jos osaamme.
 
 
Tehtiin hyvät eväät Poitiersin Jugend Herbergessä tai mikä Jeunesse-paikka se ranskaksi onkaan. Pikkuteitä ajeltiin läpi Bordeauxin valtavien viiniviljelmien. Jonkun viinitarhan kainalossa taas syötiin piknik-eväitäkin. Ranskassa on paljon tällaisia pieniä eväidensyöntipaikkoja teiden varsilla. Kohtuullisen siistejäkin.

 

 

 

Tänään sitten tuli vähän kolaroituakin:

 

Juu, nääs, piti ettiä vessa, kun reissattiin Ranskanmaata etelään päin. Aateltiin, että kyä joka kylässä semmone o. Ei ollu. No, mentiin Pirkka-hallin kokosen marketin pihalle kattoon. Ei siäkääm mitää. Justiin ku oltiin lährössä toisen samammoisen marketin parkkipaikalta, ni eikös joku mummeli peruuttanu koslansa meitin auton takapäähä. Sehän lähti taakseen kattomati heti meneen. Läväytin heti avokämmenellä, en sitä mummelia, kun en kerenny, mutta sen auton takalokariin. Mummeli katto peruutuspeiliin, ja laitto lusikan pohjaan. Äkkiä perään, mutta me ku oltiin viä autosta ulkona, nin kesti hetken ehtiä sisään ja sitä autoo ei näkyny missään. Sen verran on kuitenkin toimintaelokuvia nähty, että pian löysin koslan apteekin viärestä hätävilkut päällä. Oli repsikka varmaan nitroja hakemassa. Pysäytin auton tän rikollisen eteen ja olin justiinsa sanomassa mummelille kaikkee muuta mitä osasin ranskaks paitti "Söteem". Ni eikös apteekista juossu semmone ukkeli, joka oli varmaan jäänyt eläkkeelle ennen Normandian maihinnousua, hyppäs koslaan, se oli Renaultin vaalee varmari mallia Nevada ja mummeli lähti peruuttaan täysiä edelliseen risteykseen, teki lehmän ja häipy paikalta. Että on vanhoja rikolliset Ranskanmaalla, ei olis luulenu. Kiilaa torijonossa ja liikenneympyrässä, ei puhu kunnolla muuta kiältä kun omaansa.

 

Olis vaan näytetty sille mummelille, että ei mitään hätää, se oli törmännyt siihen kohtaan puskurin kulmaa, josta jo ennestäänkin oli iso pala pois, mutta ehkä se näki sen autosta nousematiki. Piänen uuden valkosen naarmun se oli tehny siihen viäreen.

 

 Loppumatka etelään tultiin moottoritietä, vähän väliä kerättiin sakkoja siitä, että sitä käytettiin. Ranskan vaihtuminen Espanjaksi on ehkä pieni hidastus entisten vartiokoppien kohdalla. Enemmän aikaa kuluu moottoritiemaksujen maksamisessa. Viiden jälkeen oltiin jo San Sebastianissa, Espanjassa. Koska tarkkoja karttoja kaupungista ei ollut, ajettiin taas keskustaan parkkitaloon (korkeus 1,85 m! Täällä ei meidän pojat pääsisi parkkiin.) ja kaupungin infoon. Sieltä ohjattiin hotelliin, jossa piti huoneesta käsin pystyä käyttämään nettiä. Kallis oli, mutta olisihan se kivaa omalla koneella surffata ja hakea Michelinin karttoja, tietokoneen oma Route kun ei enää toimi. Rouva lukee hyvin karttaa, ohjailee omin päinkin kaupungista ulos ja ihan hotellille asti. Kovin kallis, 63 € ilman aamupalaa. Netistä olisi pitänyt maksaa euron minuutilta, jos se olisi siis toiminut. Täällä ollaan kyllä jälkijunassa kehityksessä tällä alalla. Meillä olisi pitänyt olla modeemi mukana ja kytkeä hotellin pöytäpuhelimen johto kiinni. Johdon sai kyllä kiinni, mutta yhteyttä ei tietenkään saatu. Puhelinlinja kyllä toimi, soitin hotellin puhelimella kännykkääni ja heti taskussa tärisi.

 

Kartanlukija ei kyllä pitänyt tilanteesta yhtään, siis siitä, että oli mukamas nettiyhteys, joka ei kuitenkaan meillä toiminut. Aamulla täytyy kyllä lähteä muille apajille, kaupunki pitäisi katsastaa ja löytää toinen majapaikka. Tää on suosittu lomakohde ja tänään vaihtuu heinäkuu ja hintoihin tulee 25% lisää. Tääkin hotelli 15 km kaupungin ulkopuolella maksais ensi yönä 84 euroo. Käydään kattomassa onko Youth hostellit täynnä.

 

 

San Sebastian 1.7.

 

 

 

Vähin äänin lähdimme aamulla turhan kalliista hotellista. Se ei ollut hintansa väärti. Sinkkuelämät oli dubattu espanjaksi, ja Harrison Fordkin puhui selkeästi baskien kieltä toimimintaelokuvassaan. Mukavasti löysimme Youth Hostellin (Ondarreta) joka on muuten hyvä, mutta autolle ei parkkipaikkaa missään. On se nyt jossain tuolla muutaman korttelin päässä, toivottavasti säilyy. Hostelli on oikeasti kiva, tilava, kahden hengen huoneissa oma suihku ja vessa, aamupalalla ja lakanoilla alle 40 euroa yö. Linnut laulavat puistossa ikkunan takana ja rannalle on viiden minuutin kävelymatka.

 

 

San Sebastian on keskellä baskimaata. Katukyltitkin ovat kahdella kielellä. Erittäin kaunis ja suosittu lomakohde. Istuimme monta tuntia rannalla. 28 astetta oli lämmintä, mutta tuuli oli vilpoinen. Ja suoritimme jälleen kuvion, joka matkoillamme aina toistuu: Rouva meni funiculairella ylös mäelle ottamaan kuvia ja Mies jäi mäen juurelle ottamaan oluen. Näkymät olivat kyllä niin hyvät, että Mies hävisi tehtävänjaossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Illalla kävelimme rantakadun päästä päähän ja takaisin. Hostelli on länsipäässä ja mielenkiintoinen vanha kaupunki itäpäässä, joten kaunista rannan kävelytietä tuli käveltyä reilut 10 000 askelta.

 

 

 

 

 

 

Sunnuntai 2.7.2007 San Sebastian

 
Eilen tuli suoritettua kaupungin itäpäässä oleva vuori Mont Igeldo. Siispä tänään länsipäähän Mont Urgullille. Sinne ei sitten päässyt funiculairella, vaan piti kiivetä. On ihan väärin, että askelmittariin ei voi syöttää mitään vaikeuskerrointa, sillä saavutetut 6000 askelta eivät kerro mitään ponnistelusta ensin ylös ja sitten alas. Vuoren huipulla oli kappeli, ja satuimme sinne juuri messun alkaessa, niinpä seurasimme taas katolisen messun tällekin sunnuntaille. Oli eloisampi kuin viime sunnuntain ranskalainen, mutta kieli oli yhtä käsittämätöntä. Onneksi tietyt messun osat ovat hyvin kansainvälisiä. Oli helppoa ymmärtää perdon, gracias, Halleluja ja confession ja paloja sieltä sun täältä. Miehen espanjan opinnoista oli ilmeisesti jotain hyötyä.

 

Vuoren jälkeen hyvä paella vanhassa kaupungissa. Ravintoloita on ihan joka kulmassa ja näin sunnuntaiaamuna tiskit aivan pursuavat tapaksia.

 

 

 

Illalla vielä sumuisessa kaupungissa iltakävelyllä pari kuvaa San Sebastianin hienoista silloista

 

 

 

 

 

 
 
 
 
Maanantai 3.7. Bilbaossa
 

Ajelimme aamulla San Sebastianista Bilbaoon kivoja mutkittelevia rantateitä. Eteneminen oli aika hidasta, ja jos ei viitsisi istua autossa, voisi aivan hyvin jättää osan ajamattakin ja edetä moottoritietä paikasta toiseen.

 

 

Baskimaasta tulee mieleen ETA, pommi-iskut ja baskien pyrkimykset itsenäisyyteen. Baskeilla on omaleimainen kulttuurinsa ja oma kielensä. Baskin kieli onkin tällä seudulla toisena kielenä espanjan rinnalla kaikkialla, esim. katukylteissä, ja tässä hostellissa oli "irteera" yksinään "salidan" sijasta osoittamassa uloskäyntiä. Kiivetessämme Donostia – San Sebastianissa Urgell-vuorelle tienviitoista oli järjestelmällisesti sutattu espanjankieliset tekstit ja baskien lippu liehui linnoituksella. ETA teki keväällä lupauksen luopua pommi-iskuista ja aseista ja jatkaa itsenäistymispyrkimyksiä rauhanomaisesti. Ilmeisesti siitäkin syystä, että aktivistit ovat harvenneet ja vanhentuneet. Mutta tähän mennessä pommi-iskuja ja niiden uhreja on ollut satoja, eivätkä kaikki usko lupaukseen.

 

 

 

Tänään olimme Bilbaon vanhassa kaupungissa kuitenkin yhtäkkiä keskellä tapahtumia. Rouva oli juuri mennyt lastenvaateliikkeeseen sisälle (tapansa mukaan) ja Mies jäänyt kadulle seisoskelemaan (tapansa mukaan). Yhtäkkiä alkoi kadun täydeltä tulla väkeä, joka huuteli iskulauseita, heitteli jotain porttikäytäviin ja liikkeisiin ja liimaili lentolehtisiä ympäriinsä. Lastenvaateliikkeen myyjät hätääntyivät, laskivat terässäleiköt kiireesti eteen, sulkivat ovet ja vielä sammuttivat valotkin. Asiakkaat piiloutuivat tankojen taakse, pukukoppeihin ja kuka mihinkin. Rouva yritti hätäisesti saada joltain tietoa, onko jotain vaarallista odotettavissa, mutta myyjät eivät puhuneet englantia. Yksi vanhempi nainen selitti pukukopin ovelta lapsi kainalossa avuttomasti saksaksi, verkauf, kein verkauf, Sonntag, manifestation, mutta ei siitä oikein tolkkua tullut. Sillä välin Mies tarkkaili kadun tilannetta jo kauempaa sirpaleiden ja iskujen pelossa. Väkijoukko oli kovaäänistä ja uhkaavaa, mukana oli myös naamioituneita miehiä, ja paikalle alkoit tulla myös aseistautuneita ja naamioituja poliiseja. Mies oli levoton ulkona ja etsi suojaa mahdollisilta iskuilta ja sirpaleilta ja Rouva tärisi sisällä. Ei oikeasti naurattanut.

 

Vihdoin viimein väkijoukko oli kauempana ja myyjä uskalsi raottaa ovea ja terässäleikköä sen verran, että kauhistunut turisti pääsi etsimään kadonnutta miestään, mutta muut asiakkaat eivät kaikki heti uskaltautuneet kadulle. Mies oli ulkona huolissaan, eikä tiennyt, mistä oli kysymys, mutta liikkeestä oli löytynyt lopulta yksi englannin kielen taitoinen isä, joka oli selittänyt, että kysymys oli lakosta ja mielenosoituksesta sunnuntain aukioloja vastaan. Myyjät pelkäsivät töhrimistä ja sotkemista, eivät sentään pommeja eivätkä ETAa.

 

 

 

 

Lentolehtisten siivoamisessa kyllä riitti Bilbaon siivouskalustolla töitä, mutta eipä sentään ollut verta eikä sirpaleita. Turistiparat istahtivat lasilliselle ja kunnon tuumaustauon jälkeen uskaltautuivat vielä sisälle El Corte Inglésin alennusmyyntiin.

 

 

 Tiistai 4.7.2006 Bilbaossa

        

 

Matka tai matkareitti pohjautuu usein sattumiin tai yksityiskohtiin, joihin mieli kiinnittyy ja jotka muodostuvat jonkinlaisiksi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Rouva oli pitkin vuotta kuvitellut kävelevänsä San Sebastianin kaunista rantakatua ja Mies oli joka käänteessä kuvitellut seisovansa Guggenheimin museon edessä. Miksi näin oli, sitä oli vaikea selittää, mutta jostain tämmöiset vain tulevat. Kerran lähdettiin Unkariin, kun joku oli sanonut, että siellä mäkkiruoka on tosi halpaa – oli se, mutta toki nähtiin muutakin. Ja tänään toteutui Miehen Guggenheim.

 

 

Bilbaossa ei voi todellakaan voi ohittaa Guggenheimia, vaikka kaupunki on kyllä muutenkin kiva katsella ja muitakin museoita olisi tarjolla. On myös ilmeisesti hyvä shoppailupaikka, vaikka ei me yleensä kauppoja matkoilla kierrelläkään. Tänään ei pystytty ohittamaan yhtä pikkutyttöjen mekkokauppaa.

 

 

 

Ja tässä Miehen vaikutelmat Guggenheimista:

 

Lähdettiin aamulla Guggenheimia kohti bussilla. Jäätiin Euroopan suurimman katetun kauppahallin kohdalla pois ja kuljettiin vanhan kaupungin kapeita kujia taas kerran. Mielenosoituksen jälkiä siivottiin edelleen pois. Myyjät tai omistajat pesivät ikkunoitaan ja katua liikkeensä edustalla.

 

 Muutaman kuvan kuluttua näkyi titaanista, lasista ja teräksestä tehty iso-Kiasma. Suorakulma ja vatupassi olivat rakentajilta unohtuneet kotiin. Audioguide kertoikin, että seinät ovat tietokoneohjelman ja robottien tekemiä. Nyt selvisi sekin, mihin ylimääräiset teräslevyt Hietalahden telakalta joutuvat. Ne ovat turistien kiu… ihmeteltävinä museon 1. kerroksessa. Neljä metriä korkeita, ruosteisia teräslevyjä oli jouduttu kääntelemään, että olivat mahtuneet ovista. Taideteoksiin ei saanut tietenkään koskea, vaikka joku olisi voinut epäillä niiden olevan rautaromua. Yhdessä huoneessa oli noin 2x4 metrin kokoisia yksivärisiä tauluja seinillä. Tasaisesti oli maalattu.

 

Museo muuten oli kyllä mielenkiintoinen taideteos itsessään, valtavan kokoinen ja merkillinen myös sisältä. Ei suoraa pintaa missään, hissikin kulki kaarevassa lasikuilussa, jonka lasilevyjä audioguide vertasi kalan suomurakenteeseen, samoin kuin ulkokuorta. Valokuvia ei saanut ottaa, eikä myymälässä ollut sisätiloja esitteleviä postikorttejakaan, joten jouduin ostamaan kirjan. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa oli nyt venäläisen taiteen näyttely. Tauluja oli laidasta laitaan alkuperäisestä Repinin Volgan lauttureista ja sosialistisen suunnitelmatalouden huipputeoksesta, missä itse Isä Aurinkoinen pitää Bolshoi-teatterissa puhetta, nykypäivän venäläistaitelijoiden teoksiin, jotka sopivat museon interiööriin sittenkin parhaiten. Itse kuitenkin pidin eniten venäläisestä 1800-1900-lukujen vaihteen ja 1930-luvun maalauksista.

 

Museon edessä oli avajaisia varten kukista rakennettu Puppe-koira. Sen piti poistua avajaisten jälkeen, mutta siitä tuli niin suosittu, ettei sitä sitten poistettukaan. Samoin on syntynyt joitain muitakin nykyisin niin suosittuja turistikohteita, kuten Eiffeltorni, jonka piti olla tilapäinen rakennelma maailmannäyttelyyn. Kuka sitä milloinkin tietää, mistä maailmassa ei päästäkään eroon.

 

 

 

 

Mitenkähän tätä koiraa hoidetaan? Kuka nämä kaikki ahkeraliisat ja samettikukat istuttaa ja kuka nyppii jatkuvasti kuivuneet pois?

 

 

Iltapäivä Bilbaossa 4.7.

 

Oltiin juuri lähdössä kaupunkiin, niin alkoi ukonilma ja paikallisten mukaan sellainen raesade, ettei henkilömuistiin ollut sellaista koettu. Lähtöä viivytti vielä se, että Rouva bongasi muita suomalaisia. Itse olin jo kohdannut heitä pitkin päivää, mutta ollut vaiti. Rouva ottaa kontaktia aina ja kaikkiin. Nytkin löytyi yhteisiä tuttuja ja tuttuja paikkoja, kun yllättäen oltiin vähän samalla alalla. Aamulla Rouva jututti bussipysäkillä kahta nuorukaista, joista toinen oli Kanadasta ja toinen Uudesta Kaledoniasta. Kertoi Helsingistä ja Finlandista ja hyvä ettei opinto-ohjausta ruvennut nuorukaisille antamaan. Bilbaon bussireitit selosti kyllä tarkkaan. Se kaledonialainen lentää kotiinsa Helsingistä ja kanadalainen oli kolmatta kertaa Euroopassa ja kiviäkin kiinnostaa.

 

 

Jos joku bilbaolainen tulisi HKL:n bussiin, hän varmaan ajattelisi, että joku Suomen merkkihenkilöistä on kuollut, koska ihmiset istuvat hiljaa ja synkännäköisinä paikallaan. Täällä oli täpötäydessä bussissa tunnelma kuin Suomi-filmin Rovaniemen markkinoilla Esa Pakarisen ja Masa Niemen seurassa. Toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset puhuivat täyttä päätä nopeasti, mutta paljon. Bussi oli niin täysi, että eräs mies ei ehtinyt ajoissa pois. Bussi lähti pysäkiltä ja pysähtyi muutaman metrin päähän valoihin. Käytiin keskustelu, jonka Mies vuoden espanjaa opiskeltuaan suomensi sujuvasti:

 

 

-         Avatkaa ovi, olkaa hyvä, en ehtinyt ulos!

-         Valitettavasti en enää voi avata, kun jo pysäkiltä lähdettiin. Minulla on määräykseni.

-         Avaa nyt, kun kumminkin liikennevaloissa seisot!

-         En avaa, valo on jo melkein vihreä, ja nyt täytyy kaasuttaa eteenpäin. Olisit liikkunut vikkelämmin.

-         Kyllä varmasti olisit ehtinyt avata, mitä ihmeen asiakaspalvelua tämä on!

-         Bussi on täysi ja kaikkien muittenkin pitää päästä kotiin.

-         Kaikenlaisia ääliöitä sitä bussinkuljettajiksi pääseekin! Potkin bussin hajalle!

-         Tää on muutenkin menossa huoltoon, ylämäessä moottori yskii. Ja kaikkia sitä joutuu bussiin ottamaan. Kadulla voi kävelläkin, enää ei edes sada.

-         Tulisin painamaan jarrua, mutta tässä on liikaa väkeä välissä!

-         Et sinä sieltä mihinkään kerkiäisi. Yleensä tähän aikaan on niin paljon väkeä, että vasta päättärillä ehtii bussin takaosasta eteen. Siitä vaan!

-         Tuu sieltä etuovesta ulos kadulle, niin katsotaan, kuka on kuka!

-         Et pärjäis mulle, mä oon käyny laitoksen kurssit tollasia varten, enkä mä nyt muutenkaan kerkiä, tää on viimeinen vuoro mulla ja kohta alkaa välierämatsi fudiksessa.

 

Bussi tuli seuraavalle pysäkille, ja mies painui ulos. Muu väki bussissa huuteli kommentteja kuljettajalle ja miehelle, osa kannusti kuljettajaa ajamaan vain eteenpäin, osa heitteli miehelle kommentteja hitaudesta, osa paheksui kuljettajan asiakaspalvelutaitoja. Puheensorina oli kiivas koko ajan ja osa porukasta nauroi. Suomessa moinen sanailu olisi johtanut nyrkkitappeluun, ehkä helapääkin olisi jo heilahtanut.

 

 

 

Meillä ei ollut hätäpäivää, se vain ihmetytti, että kun ostimme hostellista 5€:n matkustajakortin, se ei riittänytkään kymmeneen matkaan, vaan viimeisestä matkasta puuttui 10 senttiä. Sen maksamalla kuljettaja oli tyytyväinen. Bussissa oli leimauslaitteet, mutta ratikassa ei, vaan ratikkamaksu oli leimattava etukäteen pysäkillä. Ensimmäisellä kerralla emme tätä tienneet, toisella yritin kyllä leimata, mutta kun ratikka oli pysäkillä, työnsin kahdesti kortin väärinpäin. Kone sylki lipun takaisin, ja vasta ratikassa huomasin, että leimaa ei ollut. Meillä oli siis Bilbaossa ilmainen ratikka ja bussimatkakin vain 51 senttiä/turisti. Bilbaossa on yksi ratikkalinja ja hienot ilmastoidut ratikat. Ratikan kertamaksu on oikeasti yli kaksinkertainen bussiin verrattuna – eli aivan toisin päin kuin Helsingissä.

 

 

Nettikahvilat toimivat täällä hienosti, usb-tikku käy joka paikkaan, ja alle eurolla päivittää blogin, katsoo sähköpostin ja YLE:n uutistarjonnan. Merkittävin uutinen kahteen viikkoon on ollut Saksan selviäminen jalkapallon välieriin. Ja ilmeisesti jostain lehmien ulkoilua koskevasta EU-direktiivistä on myös ollut puhetta. Vai onko jotain muuta mielenkiintoista tapahtunut?

 

 

 

5.7. Bilbaosta San Vicenteen

 

Koluttiin rantateitä, paljon on kallioita, hiekkarantoja ja vihreitä vuorten rinteitä. Rannikko Galiciasta Baskimaahan on Espanjan sateisinta, joten vihreyttäkin riittää. Ja sadetta riitti tällekin päivälle.

 

 

 

 

Katseltiin jo useita paikkoja sillä silmällä, että alettaisiin hakea majapaikkaa, ja lopulta pysähdyttiin San Vicenteen. Infosta saatiin lista majapaikoista ja melkein heti tärppäsi: mäen päällä pieni perheen ylläpitämä talo, jossa on neljä vierashuonetta omine kylppäreineen. Hieno näköala alas lahdelle ja toiseen suuntaan vuorille ja oma terassi. On tämä viisi euroa kalliimpi kuin Bilbaon nuorisohostelli, jolta oli suora näköala moottoritielle (Bilbaossa 37/ täällä 42 euroa). Vertailu näkymistä:

 

 

 

San Vicente on etappi yhdellä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä, joka kulkee pitkin Espanjan pohjoisrannikkoa. Pitkin matkaa näkyikin tien varressa tallustajia rinkka selässä ja simpukka rinkasta roikkuen. Kunnioitettavaa, moni vaeltaa jopa 800 km. Kaupungissa on linna ja vanha kirkko, jotka käytiin iltakävelyllä katsastamassa.

 

Päivällä otin kuvia lahdella kelluvista veneistä ja komeasta vanhasta sillasta. Illalla näky oli tyystin toisenlainen. Veneet kumossa, lahti vain lätäkköjä. Vuorovettä emme ihmetelleet, mutta sitä, että veneitä säilytetään paikassa, jolta ei iltapäivällä enää voikaan lähteä vesille.

 

 

 

 
 

San Vicente, Picos de Europa ja Altamiran luolamuseo 6.7.2006

 

Taitaa olla tämän matkan tähän mennessä paras majapaikka. Ystävällinen henkilökunta, vaikka ei ole kyllä tähän mennessä nähty muuta kuin talon tyttö. Hänelle on rakennettu oma erillinen huone, joka on täynnä palkintopokaaleja maastojuoksusta. Ei ihme, että tyttö kävi pitkällä jyrkässä alamäessä näyttämässä meille auton parkkipaikan juoksemalla, kun ei osannut englanniksi selittää. Juoksi sinne, viittoi hetken ja juoksi sitten takaisin ylös. Aamukahvilla oli kaksi cremonalaista moottoripyöräilijää, joita Rouva puhutti koko ajan. Italialaisille motoristeille jäi varmaan mieleen, että suomalaiset ovat kummallista väkeä. Puolet puhuu koko ajan ja toinen puoli tietää Cremonan ja Guarneri- ja Stradivariviulut ja osaa latinaa ja tietää, mikä aqua ducta on.

 

Matkalla Picos de Europa-vuoristoon ajettiin pitkässä letkassa kapeita serpentiinejä. Tie kiemurteli laaksossa pitkin jokivartta, eikä tuntunut nousevan paljonkaan. Paluumatkalla huomasi, että nousua sittenkin oli ollut, koska koko ajan sai jarrutella.

 

 

Käytiin Fuente Den näköalapaikalla. Vuorenseinämän edessä lehmät söivät rauhassa ruohoa maisemasta välittämättä.

 

 

 

Rouva meni tietysti vaijerihissillä satoja metrejä ylöspäin pilvien hipomalle vuoristohuipulle.

 

 

 

 

 

Minä keräsin askelia sillä aikaa. Rouva laittoi taskuuni mittarin, ja sanoi, että ainakin 5000 askelta pitää olla, kun hän tulee vuorelta. Aikani kuljettuani parkkialuetta ja vuoristohissin lähtölaituria edestakaisin ymmärsin, että mittari toimii muuallakin kuin taskussa. Kädessäkin se heiluu keräten askelia, ja jopa niin, että jalat eivät liiku, vaan pelkästään käsi, jossa mittari on. Tämän keksimiseen meni kuitenkin aikaa ja hikikin ehti tulla. Tällä tavalla parkkipaikalla seisten ja hissillä liikkuen ei kyllä luonnonpuistosta saa mitään käsitystä, vaikka maisemat näkeekin. Huomiseksi Rouva onkin katsonut netistä jonkun rotkovaelluksen.

 

Tässä on kuva vuoren huipulta. Valkoinen utu on pilviä, eli aika korkealla ollaan.

 

 

 

 Ylhäällä niityllä oli hevosia. Kovin kesyjä näyttivät olevan, turistit kävivät niitä taputtelemassa ja kuvaamassa totta kai. Ylhäältä alkoi polku, jossa sanottiin, että noin kolmen kilometrin vaelluksen jälkeen tulisi johonkin näköalaravintolaan. Rouva ei kumminkaan lähtenyt yksin, kun vuoren huipulla ei ollut kenttää, millä olisi aikeistaan ilmoittanut. Ja askelmittarikin oli alhaalla, eli eipä kannattanut askeltaa, istuskella vain.

 

 

Kello oli vasta kolme, kun Rouva laskeutui sivistyksen pariin. Vielä ehtisi suorittaa toisen vuoren tai jonkun museon. (Suorita museo päivässä, jee!) Valitsin Altamira Cuevan, jossa oli luolamaalauksia ja museo. Ja tietysti se on Unescon listoilla. Sillä paikalla joku paikallinen Picasso oli 15000 vuotta sitten maalaillut toroja ja poroja luolan kattoon. Siis paljon aikaisemmin, ennen kuin ensimmäiset kaukaasialaiset edes miettivät ryhtyvänsä intiaaneiksi ja lähtevänsä Alaskan kautta Amerikoihin. Ensimmäiset luolahenkilöt olivat pitäneet luolaa asuinpaikkanaan jo 35000 vuotta sitten. Välimeren ympäristöstä sivistys sitten lähti leviämään itään päin.

 

Varsinainen luola oli yleisömenestys, jopa niin, että se jouduttiin sulkemaan yleisöltä 1982. Sinne pääsee enää 8500 ihmistä vuosittain, lähinnä tutkijoita. Meidän onneksemme 300 metrin päähän on jyrsitty uusi luola (Neocueva), jossa on niitä luolapiirroksia. Luolan lisäksi Altamiran museossa on oikein mukava näyttely ihmisen historiasta. Museo oli erittäin havainnollinen kaikkine multimediaesityksineen, samoin uusi luola. Meidän oppaamme lupasi puhua meille englanniksi samat asiat, kuin muulle ryhmälle, jolle hän puhui espanjaa. Ongelma vain oli se, että puheesta ei tiennyt, milloin kieli vaihtui. Ehkä silloin, kun hän katsoi meihin. Tällä kertaa twelve points to Finland erinomaisesta kielenopetuksesta kouluissa. Kymmenvuotiaat vekarat puhuvat paremmin kuin tämä ammattiopas. Onneksi siellä oli myös tekstejä piirrosten vieressä englanniksi.

 

Joidenkin maalausten kohdalla täytyi ihmetellä, miten esi-isät pystyivät moisia taideteoksia maalaamaan niin alkeellisilla välineillä. Joskus opas pysähtyi ja kertoi, että tutkijat eivät tarkkaan tiedä, mitä eläintä tämä esitti ja kuka on tekijä. Se on helppo ymmärtää, koska yksikin hämähäkki oli selvästi jonkun koripalloilijan harpilla sutaisema. Tai ne noin metrin korkeudella olevat ihmistä ja jotain eläintä etäisesti muistuttavat hahmot, jotka olivat mustalla värillä seinässä: tietysti päiväkotiryhmä, jolta on unohdettu ottaa hiilikynät vierailun ajaksi pois. Ja tutkijat muka kiistelevät,  mitä nämä kuvat esittävät ja kuinka monen tuhannen vuoden takaa tekijä löytyy. Katsoisivat valvontavideoita parin viime viikon ajalta.

 

Poikettiin vielä nettikahvilaan blogia lukemaan (kun matkalla muut nähtävyydet olivat kiinni). Tällä kertaa myös päivitettiin, sillä se ainoa kone, joka siihen kelpasi, oli nyt vapaana. Tosin ne reitit, millä muistitikulta saatiin teksti ja kuvat blogiin, hipoivat hakkeroinnin rajoja. Normaalin ihmisen ei pitäisi joutua tekemään niin paljon konetta huijatakseen. Kaiken lisäksi yhdellä englantilaispariskunnalla oli vastaava ongelma. Heillä oli läppäri mukana ja netistä piti siirtää jotain siihen. Rouva, kuullessaan taas jotain tuttua kieltä, pyörähti ympäri ja puhutti väkeä. Hoiti heidänkin asiansa, lainattiin meidän muistitikkuakin heille vähäksi aikaa. Rouvan on koko ajan pakko puhua kaikille. Espanjalaisessa vessassakin se kertoo naisille, jos jostain eriöstä on paperi loppu.

 

Picos de Europa ja Comillas perjantai 7.7.2006

 

Olihan rotko. Mentiin siis uudestaan Picos de Europa –vuoristoon, eri paikkaan vain.

 

 

 

Pontebosin ja Cainin välillä oleva Caresin sola on suosittu 12 km vaellusreitti, joka kiemurtelee rotkon rinteillä. Käytännössä vaellus on 24 km, koska takaisin ei ole muuta tietä. Aurinko paistoi ja helpompi kahden kilometrin tasainen polku houkutteli, mutta ylös piti mennä. Toisella sivulla kallio, toisella suora pudotus ja siinä välissä noin metrin levyinen kivinen hylly, jolla siis piti kulkea. Kuvassa oleva vaalean punainen piste on rouva vuoristokiipeilijä.

 

 

 

 

No, jonkin matkaa mentiin, ja maisemat olivat kyllä mielenkiintoiset, mutta sitten tuli täysstoppi. Polulla seisoi vuohi, mäkätti vaativasti ja tuli kohti, ja se oli epäröiville turisteille liikaa.

 

 

 

 

 

 Käytiin kyllä aika korkealla jo, ja saatiin kokemus maisemista ja kiipeämisestä, eli voidaan katsoa tämä vuoristo suoritetuksi myös. Vasta illalla Mies luki matkaoppaasta, että reittiä ei suositella korkean paikan kammoisille. Mitäs ei viitsi etukäteen tutustua paikkoihin, jotka löydän.

 

Ja siitä ollaan yhtä mieltä, että paikka oli valtavan hieno. Ajatus jäi itämään, ehkä joskus vielä palataan, mutta ehkä ei heinäkuun helteillä.

 

Kun koko päivää ei käytettykään vuorivaellukseen, istuttiin pari tuntia rannalla ja seurattiin espanjalaisen koulun liikuntapäivää rannalla ja ihailtiin nätin näköisiä rantakallioita.

 

 

 

Sen jälkeen etsittiin päivän "museo". Gaudin pääteoksia voi ihailla Barcelonassa, mutta täällä rannikolla Comillaksen pikkukaupungissa on näin nätti rakennus, joka on nykyisin ravintola.

 

 

 

 

 

Urkoila ja taas vuoret
Lauantai 8.7.2006. Kotiin päin

 

Tästä päivästä oli tulla yksi niistä päivistä, joista ei kannata matkapäiväkirjaan kirjoittaa mitään. Käännyimme kotiin päin. Takana oli varmaan matkan kivoin majapaikka ja muutenkin mielenkiintoinen seutu. Mielessä epämääräinen ajatus ajaa pikkuteitä takaisin päin jonkin matkaa ja pysähtyä jonnekin mukavaan rantapaikkaan vielä Espanjassa viikonlopun yli. Osa reitistä oli hienoa, merta, kallionrinteitä ja vuoria. Mutta paljon tuli ajettua myös turhia pätkiä, joilla ei ollut mitään mielenkiintoista, oli teollisuutta, tietöitä, hitaita kyliä, joissa ei ollut mitään nähtävää. Matka vain eteni hitaasti, kun niiden ohi olisi voinut porhaltaa moottoritietäkin jos olisi tiennyt näkymät etukäteen. Ainakin Bilbaon ohi ajaminen pikkuteitä pitkin on ihan turhaa. Eikä majapaikkaa tahtonut löytyä. Pysähtelimme, infot löivät käteen vain paikkakunnan kartan ja listan pensioista ja hostaleista ja muusta tarjonnasta, ilman hintatietoja, ilman vihjettäkään siitä, millaisia paikat olisivat tai olisiko mahdollisesti jossain jotain vapaana, puhumattakaan siitä, että olisivat auttaneet varaamaan jotain. Englannin kielikin näiltä neuvojilta oli hukassa. Eivätkä kai odottaneet kaukaisia vieraita muutenkaan. Yksikin kysyi (tilastoihinsa), mistä ollaan, ja kun kuuli, että Suomesta, niin kaivoi puhtaan sivun esille, kirjoitti otsikon Finland ja laittoi luvun kaksi. Oltiin kai sitten ekat. Oli takkuinen päivä, eikä matkaoppaistakaan ollut mitään iloa.

 

Sitten Mies vain käänsi pois tieltä, lähti etelään, kun siellä näkyi hienoja korkeita vuoria, vaikka etelä oli ihan väärä suunta kotiin menoa ajatellen. Tuli liikennemerkkejä, joissa luvattiin 10 – 12 %:n nousuja, kilometrikaupalla mutkia, viiden kilometrin panoraamatie ja parkkipaikka. Yhtäkkiä edessä oli ravintola, hostal, info, kirkko ja pysäköityjä autoja, ja niiden jälkeen tie alkoi laskea. Tietämättä yhtään, mitä oli odotettavissa, parkkeerasimme auton, katsoimme jostain taulusta, että jollain luonnonsuojelualueella ollaan ja saman tien päätimme kysyä hostalista majapaikkaa. Si – kyllä mahtuu, 35 euroa yö, haluatteko illallisen, aamiainen on kahdeksalta. Käytävät tummaa puuta ja tummareunaisia tauluja, huoneessa sama tyyli, kokolattiamatto ja kaksi löysältä tuntuvaa sänkyä.

 

Tutustuimme ympäristöön, kiipesimme rinnettä ylös ja hämmästelimme vuoria. Rinne oli täynnä baskien eri ikäisiä miinoja, ja niitä sitten väisteltiin, ettei turhaan olisi liukasteltu tai liattu sandaaleja. Villit animaalit, joiden jäljiltä miinat olivat, ruokailivat kello kaulassa vähän ylempänä. Siellä ylhäällä oli ilmeisesti joku luola, jossa olisi voinut käydä, mutta sinne olisi pitänyt kävellä ja päätimme siirtää käynnin seuraavaan päivään.

 

 

 

 

Näköalapaikalla oli kolme ristiä, mutta emme löytäneet mitään selitystä, miksi ne olivat juuri siinä ja miksi juuri nämä kolme. Jonkinlainen pyhiinvaelluspaikka tämä paikka kirkkoineen kuitenkin ilman muuta oli.

 

 

 

 

Illallinen oli asiallista kotiruokaa, jälkkäritorttu erinomainen, ja vaikka yhteistä kieltä ei ollut, isäntä auliisti näytti ruokia ja etsi sanakirjastammekin oikean sanan. Tiedänpä syöneeni turskaa tomaattikastikkeessa ja lehtitaikinatortun vaniljakastikkeella, mutta Mies joutui taas arvailemaan, mitä lautasella oli. Söi kumminkin hyvällä ruokahalulla. Paikkakunta vaikutti siltä, että siellä kannattaisi viettää seuraavakin päivä, ja minä sitten puheliaampana löysin niin monta espanjan sanaa, että aikomuksemme jäädä kahdeksi yöksi tuli hyväksytyksi. "Si."  Toinen meistä on vuoden opiskellut espanjaa, (enkä minä yhtään). Huoh.

 

Aamulla sitten herättiin ja todettiin, että toiseksi yöksi ei jäädäkään. Ikkunan takana oli pelkkää sumua, vuoret olivat kadonneet. Ja mikä pahinta, huone oli aivan kostea. Jalat kastuivat märkään kokolattiamattoon, kaikki tuntui nihkeältä, ja illalla pestyistä t-paidoista tippui vettä edelleenkin. Pakattiin, syötiin aamupala, selitettiin isännälle, että lähdemme, kun aurinkokin lähti ja maksoimme.

 

 

Kirkon mäellä käytiin uudestaan. Kysyin yhdeltä äidiltä, milloin messu olisi ja hän intoutui kertomaan muutakin. Olisi luvassa erityinen lasten siunaamismessu. Kirkko oli baskeille tärkeä pyhiinvaelluskohde ja väkeä olisi paljon. Kirkon edessä oli (meteori?) kivi, jota nuoret kiersivät kesäkuisessa juhlassa. Kävelivät myötäpäivään, jos halusivat löytää ystävän, ja vastapäivään, jos halusivat pysyä sinkkuina. Mies tutki kiveä, eikä tiennyt, pitäisikö kiertää vai hypätä mahdollisesti kiven yli.

 

 

 

Lähdimme sumuiselta kirkolta, emmekä kumminkaan jääneet messuun. Alamäessä tuli vastaan autoja ruuhkaksi asti, joten väkeä varmaan oli paljon.

 

Baskimaa Bayonne 9.7.2006

 
Tultiin takaisin päin jo Ranskan puolelle. Ollaan Bayonnessa keskellä baskeja niitten omassa nettikahvilassa. Telkkarista tulee Ranska Italia potkupallon finaali ja tunnelma on USKOMATON! Kaikki puhuu meille ranskaa, eikä ymmärretä mitään. Pitäisiköhän lähteä pois siltä varalta että Ranska häviää, ja meitä luullaan italialaisiksi........

Ja sitten asiallisempi teksti tikulta:

Sunnuntai 9.7.2006

 

Kotimatkamme jatkuu. Tulimme tänään Espanjasta pikkuisen Ranskan puolelle Bayonneen. Vieressä on ehkä tutumpi hieno rantalomakohde Biarritz.

 

Navarrassa Espanjan Pamplonassa on heinäkuun kuudennesta päivästä viikon ajan San Fermin, juhla, johon kuuluu perinne, että kello 8 aamulla aukaistaan härkien aitauksen ovi, ja härät juoksevat täyttä vauhtia eteenpäin kaupungin kaduilla. Sadat miehet yrittävät olla rohkeita ja juosta härkien rinnalla tai edessä mahdollisimman kauan. Joka aamu kuitenkin härät saavat sarviinsa jonkun heiteltäväksi tai sorkkiensa alle tallattavaksi. Televisio näyttää tapahtuman suorana ja lopuksi vielä hidastuksena parhaat keihästykset ja tallaamiset. Selostetaan ihan urheilusuoritusten tapaan. Samana iltana härät sitten tapetaan. Täällä sellaista sanotaan härkätaisteluksi. Vauhdikkaasta tapahtumasta oli vaikea saada selviä kuvia, mutta toivottavasti näistä jää jonkinlainen käsitys.

 

 

 

 

 

 

 

Tämä on siis espanjalaisten  perinne. Ranskalaisten  perinne Bayonnessa (jossa olemme nyt) on sen sijaan se, että tapahtuma on elokuussa, härät lehmiä ja ihmiset ajavat lehmiä takaa. Muuten samanlaista menoa. Hemingwayn Kuolema aamunkoitteessa pitäisi varmaan lukea uudelleen tämän jälkeen.

 

Illalla tutustuttiin Bayonnen vanhaan kaupunkiin samaan aikaan kuin kansakunta seurasi televisiosta Ranskan ja Italian loppuottelua. Ihan tyhjät kadut! Lippujen koristelema silta oli hieno, vaikka lippurivistö tuskin mitenkään liittyi näihin kisoihin. Pari hassua turistia käveli jossain. Baareista kuului kannustusmeteliä ja nettikahvilassamme oli aivan uskomaton tunnelma. Huutoa, pillejä, kovaäänisiä ihmisiä. Ihan pelotti. Lähdimme takaisin hotelliin ennen ottelun päättymistä. Varmuuden vuoksi, sekä Ranskan voitto että tappio pelottivat. Hotellissa onneksi oli hiirenhiljaista tappion jälkeen.

 

 

Baskimaa Bayonne 10.7.2006. Maanantai

 Koska meillä oli päivä käytettävissä ja askelia varastossa, lähdimme jalkaisin Bayonnen kaupunkiin. Aika pian selvisi, että autoilijoitten hotellista ei ollut tarkoitus lähteä jalkaisin minnekään. Moottoriliikennetien viertä, teollisuusalueen halki ja joenvartta pitkin yli 3000 askelta oli otettava, ennen kuin jonkinlainen sivistys oli näkyvissä.

 

Koska baskien parissa oli oltu pitkään, menimme baskimuseoon. Se oli varsin kattava kokoelma baskien historiaa, pukuja, perinteitä, musiikkia ja rakennustaidetta. Suomessa on uutisista jäänyt baskeista mieleen itsenäistymispyrkimykset, ETA:n pommimiehet ja räjäytykset. Ehkäpä joku osaa liittää baskeihin myös baskeri-sanan. Kannatti tutustua etniseen perinteeseen. Museossa oli esim. kokonainen huoneellinen pelota-pelin välineitä, suoria ja käyriä mailoja, palloja ja kuvia pelistä. Oli viihtyisä ja kivasti järjestelty monipuolinen museo.

 

Bayonnen katukuvassa näkyy baskien perinteinen rakennustyyli: punaiset, vihreät ja siniset ikkunaluukut ja ristikot kuuluvat tämän alueen rakennuksiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Meille myytiin samalla toinenkin museolippu, Bonnat-taidemuseoon, jossa mainostettiin olevan Rubensin, Goyan ja El Grecon teoksia. Suurten taiteilijoiden teokset osoittautuivat kuitenkin kovin pieniksi tässä kokoelmassa, pääteokset ovat kyllä muualla. Parhaiten jäi kuitenkin mieleen uudeksi Rubensiksi aikova nuori taiteilija, joka oli tehnyt tilataideteoksen ja videoinut prosessin. Silityslauta, jonka päällä oli EU:n lippu ja silitysrauta, vieressä lattialla vihreä paperinukke. Videolla taiteilija silitti lippua ja asetteli silitysrautaa paikoilleen. Siinä se.

 

Kotijoukoille tiedoksi: tällaisia tilataideteoksia on nyt sitten nähty, ei kannata matkia tätä taiteilijaa, ei edes vaihtamalla EU:n lippua tyynyliinaksi tai paidaksi. Samoin Monet´n puutarhan mukaelmat eivät kartanlukijan mukaan ole taidetta nekään, ainakaan kotipihalla. Muistan, kun itseäni rupesi sävellyttämään mökillä, juuri kun olisi pitänyt hakata motti halkoja. Äitini sanoi: "Soita sitten sateella!" Kova on taiteilijan kohtalo .

 

Seuraavana päivänä otimme pitkän askeleen kotiin päin ja ajoimme Bayonnesta Alsaceen Colmariin (1070 km). Siellä pysähdyimme muutamaksi päiväksi ja tulimme Moselin laakson, Kölnin, Hampurin ja Travemünden kautta kotiin.